Tutkimuksen hienoin ja jännittävin vaihe eli kenttätyöt käynnistyivät kesäkuussa. Olen päässyt tutustumaan kotitarhureihin ja heidän puutarhoihinsa sekä kumppanuustiloihin ja yhteisöviljelijöihin. Oli tosi hieno ja opettavainen kesä!
Mikä tutkijantyössä on parasta? Merkityksellisyys? Uuden oppiminen? Vaikuttaminen? Joustavuus? Kaikki mainitut kyllä jossakin järjestyksessä, mutta parasta on kuitenkin kenttätyö: ihmisten tapaaminen, kohteisiin tutustuminen ja kohtaamisten tuottamat oivallukset.
Tutkimussuunnitelman mukaisesti aloitin etnografisen kenttätyön eli havainnoinnin, haastattelut ja yhteistyön tutkimukseen osallistuvien kanssa. Tämä vaihe käynnistyi ennen kesän 2023 lomakautta, kiertomatkalla tutkimukseen mukaan valituissa puutarhoissa ja tiloilla. Koska tutkimuksen maantieteellinen rajaus on koko Suomi, vei tämä ensitapaamisten sarja minut Keski-Suomesta itään, länteen ja etelään. Pohjoisimmat tutkimuksessa mukana olevat tarhurit ovat Pohjois-Pohjanmaalta. Kenttätyöturneessa oli lyhyen kesälomani ajan pieni hengähdystauko, jolloin keskityin pääasiassa omaan puutarhaani Keski-Suomessa. Elokuussa kierros jatkui ja tuli päätökseensä syksyn viimeisten sadonkeruiden aikaan.
Kenttätyöt ovat yhteinen tutkimusmatka ruokatoimijuuteen, ruokajärjestelmän kipupisteisiin ja muutostarpeisiin. Toimijuuksien ja niihin sisältyvien motivaatioiden, taustojen ja tavoitteiden monimuotoisuus näkyy ja kuuluu aineistossa. Jaettuakin on paljon. Kaikilla on tekemisen taustalla jonkinlainen ruokajärjestelmän muutostarve ja pyrkimys kestävyyteen tai luonnonmukaisuuteen – tosin näiden sisällöt vaihtelevat toimijasta toiseen.
Etnografiaa arkisesta toisintoimimisesta?
Ruokakansalaisuus-tutkimus perustuu arjen kokemusten ja käytäntöjen ja niistä kertomisen etnografiseen tarkasteluun. Mitä etnografia on? Se on tutkimusote, joka perustuu arkielämän ilmiöiden käsitteellistämiseen ja teoretisointiin tutkimuskohteessa elämisen, olemisen ja työskentelyn kautta. Kerään aineistoa havainnoiden ja haastatellen ja näin tuotettujen aineistojen avulla pyrin kuvailemaan, selittämään ja ymmärtämään tutkimuskohteena olevaa ilmiötä. (ks. Hämeenaho & Koskinen-Koivisto, 2014)
Osallistavassa etnografiassa on kyse tutkimuksen tekemisestä tutkittavien kanssa. Se soveltuu erityisen hyvin valtavirrasta poikkeavien ilmiöiden tutkimukseen, sillä tutkimusorientaatiossa korostuu aktiivinen ja poliittisestikin tiedostava tutkimusote. Tässä tutkimuksessa poliittisuudella ei viitata esimerkiksi puoluepolitiikkaan vaan pääasiassa arjen poliittisuuteen (ruoka osana laajempia yhteyksiään) ja arkiseen toisintoimimiseen. Englanniksi arkinen toisintoimiminen kääntyy muotoon ’everyday subversive acts’ kuvaten arkitekemisemme potentiaalisesti mullistavia tai kumouksellisia voimia. Toimien kirjo on laaja ja niiden vaikuttavuutta voidaan tarkastella useilla tasoilla henkilökohtaiselta yhteiskunnalliseen. Kotitarve- tai omatarveviljelyllä, ruoan kasvattamisella pihoilla, puutarhoissa ja pelloilla, poiketen siis teollisesta ruoantuotannosta, on ollut yhteiskunnallista merkittävyyttä erityisesti sota- ja pula-aikoina ja sillä voi nähdä vähintään tiedollisen ja taidollisen varautumisen merkittävyyttä myös nykyisessä globaalin epävarmuuden yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ruokataitojen merkitys on ilmasto- ja monimuotoisuuskriisin aikakaudella tuskin vähenemässä – päinvastoin. Esimerkiksi Pieta Hyvärisen (2020) mukaan pienimuotoisella ruoan tuotannolla on potentiaalisesti monenlaisia transformatiivisia vaikutuksia fossiilitaloudesta irtautumisesta uudenalaiseen kansalaisaktivismiin. Arkisen, ja siten puutarhanpidon poliittisuutta voi lähestyä myös George McKayn (Radical gardening, 2011) tapaan ruohonjuuritason radikaalina toimintana, jossa esimerkiksi monokulttuuriset nurmipihat korvataan monimuotoisuudella ja vastustetaan pestisidien ja muiden kemikaalien käyttöä.
Vaikka Ruokakansalaisuus-tutkimuksen kehys ja tutkimuskysymykset ovat tutkimussuunnitelmaa tehdessä pohditut ja tarkkaan laaditut, kysymyksenasettelun syventämiseksi tutkimukseen osallistuvien kanssa on tarkoitus prosessin aikana löytää juuri oikeat, tarkasteltavaa ilmiötä, eli ruokakansalaisuutta kestävän ruokamurroksen osana, koskettavat tarkemmat kysymykset. Tässä mielessä asetelma on adaptiivinen, mikä on myös yleisemmin etnografiselle tutkimukselle tyypillistä; Tutkimusprosessin aikana ”[t]ehdyt tulkinnat johtavat uudenlaisiin näkökulmiin, tietoon ja oivalluksiin. […] Kentältä kerättävät aineistot ja myös tutkittavien kanssa syntyvä vuorovaikutus määrittävät koko prosessin kulkua ja siten myös tutkimuksen lopputuloksia.” (Hämeenaho & Koskinen-Koivisto, 2014, s. 8)
Tämä tutkimus, kuten kaikki etnografiat, on omanlaisensa kokonaisuus: projektien kentät, aiheet ja tavoitteet vaihtelevat. Pilvi Hämeenaho ja Eerika Koskinen-Koivisto (mt., s. 10) tunnistavat kuitenkin kolme keskeistä yhtäläisyyttä etnografisissa tutkimusprosesseissa: kentällä tapahtuva tutkimus ja aineistonkeruu, tutkimuksen perustuminen vuorovaikutukselle ja/tai kokonaisvaltaiselle kontekstoinnille sekä se, tutkijan vastuuta korostava ulottuvuus, jonka mukaan tutkimus ”on vaikuttavaa toimintaa, joka tuottaa todellisuutta ja vaikuttaa ympäristöönsä”. Ruokakansalaisuus-tutkimuksessa, kuten nykyetnografiassa yleisesti, onkin keskeistä myös tutkijan näkyväksi tekeminen ja tutkijan roolin reflektointi (mt. s. 9). Tässä tutkimuksessa on lisäksi autoetnografinen ulottuvuus eli kirjoitan itseni näkyvästi osaksi kenttää. Tähän on monta syytä. Lähtökohtaisesti koen, että oma positioni suhteessa tutkimusaiheeseen on syytä tuoda julki ja jakaa erityisesti osallistujien, mutta myös tutkimusta seuraavien kanssa. Omassa yksityiselämässäni kotitarveviljelyä harjoittavana ja ruokayhteisöihin osallistuvana koen tässä tutkimuksessa olevani tutkimus- ja oppimatkalla paljolti myös omaan ruokakansalaisuuteeni. Tämän position piilottaminen tutkimusprosessista tuntuisi keinotekoiselle. Sen sijaan katson sekä hedelmälliseksi että tutkimuseettisesti oikeelliseksi kertoa ja kirjoittaa auki oman kiinnittymiseni tähän tutkimuskenttään. Asetelma on siten ehkä korostetun yhteistoiminnallinen ja vastavuoroinen.
Havaintoja kentästä ja kentältä
Kasvukauden 2023 kenttätyöt toteutuivat kahdessa vaiheessa: kesä-heinäkuussa ennen lomaa kiersin 13 kohdetta ja loman jälkeen elokuusta alkaen 10 kohdetta. Yhteensä hankkeessa on siis mukana 23 kotitarvetilaa/-puutarhaa tai kumppanuustilaa. Osallistujia on enemmän kuin kohteita, kun joissain paikoissa haastateltavia on ollut yhden sijaan kaksi. Vaikka suurin osa tutkimukseen osallistuvista tarhureista on joko kotitarveviljelijä tai kumppanuusmaataloustoimija, on osalla toimijoista kaksoisrooli eli he tekevät sekä kotitarveviljelyä että osallistuvat tavalla tai toisella kumppanuustilan toimintaan. Toimijuudet ovat muutoinkin moninaiset jo lähtökohdiltaan: jollakin on puutarha-alan koulutusta, tekeminen voi olla myös ammattimaista ilman virallista viljelykoulutusta, ja jollakin viljelytoiminta on aivan alussa ja kokemusta on vielä vähän. Mukana on sekä maaseudulla että kaupungissa kasvaneita, sekä aikuisiällä viherpeukalon kasvattaneita, että jo lapsena mullassa möyrineitä. Tutkimukseni ottaa toimijuuden ja käytäntöjen näkökulman ruokakansalaisuuteen eli en varsinaisesti käsittele kohteita puutarhoina ja tiloina, vaan toimintaa niissä ja niiden ympärillä ruokakansalaisena moninaisissa, mm. luonnonympäristöllisissä ja sosio-materiaalisissa yhteyksissään.
Arkiset reunaehdot rajaavat monin tavoin tekemistä – aika ja raha luovat toiminnalle raameja tässä siinä missä muussakin tekemisessä. Erityisesti kumppanuusmaataloustoimijoiden osalta jo tutkimukseen osallistumisen esteenä voi olla kiire, eli henkilöresurssit suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Satokaudella kaikki aika menee ydintyöhön eli viljelysten hoitoon, sadonkorjuuseen, sadonjakoon/myyntiin jne. Usein kaikki ”ylimääräinen” joudutaan karsimaan kalenterista pois. Näin voi olla tietysti myös aktiivisen kotitarveviljelijän kohdalla, kun mahdollisen päivätyön ohella tarhuri hoitaa taimikasvatuksen, kastelut, kitkemiset jne. Iso osa kotitarhurin työtä on myös erityisesti sadonkorjuuaikaan kuuluva säilöntä- ja varastointi. Moni keräilee luonnonantimia. Kumppanuustiloilla satoa saatetaan jatkojalostaa myyntiin, mutta myös tilanpitäjien omiin tarpeisiin, kuten kotipuutarhoissa: kuivatetaan yrttejä, hapatetaan kasviksia, tehdään hilloja, keitetään mehuja jne. Itse tekemällä voidaan kerätä omavaraa, jolla voi olla merkitystä jopa palkan jatkeena.
Sadon lisäksi kaikkien osallistujien kohdalla tekemisen tavalla tai toisella tuottama hyvinvointi ja koettu merkityksellisyys ovat keskeisiä motivaatioita. Edelleen paljolti jaettua näyttäisi olevan oman ruoan kasvattamisen kokeminen vähintäänkin pienimuotoisena protestina vallitsevaa ruokajärjestelmää kohtaan: usein taustalla on ajatus ruokajärjestelmän hajauttamistarpeesta, muutoksesta kohti paikallisempia, pienimuotoisempia ja monimuotoisia ruokajärjestelmiä.
Yksi jakolinja toimijoiden välillä on toisten vahvassa suuntautumisessa yhteisölliseen toimintaan ja toisten erityisessä halussa itsellisyyteen ja riippumattomuuteen – toisille yhteisöllinen ja yhdessä tekeminen voi olla jopa satoa tärkeämpi toiminnan motivaattori, kun toiset kokevat luontevaksi yksin tekemisen, eikä heillä ole tarvetta yhdistyksissä tai verkostoissa toimimiseen. Jako ei välttämättä noudattele kotitarve-kumppanuustila-jakoa. Molemmissa tapauksissa vaikuttavuus nähdään kuitenkin paljolti samoin, eli tiedollisella ja taidollisella sekä näkyväksi tekemisen kautta tapahtuvana esimerkillä vaikuttamisena.
Nämä huomiot ovat alustavia, tähän mennessä kerätystä aineistosta ennen varsinaista aineistoanalyysiä tekemiäni huomioita ja siten ikään kuin kurkistuksia aineistoon. Jatkan tulevissa blogikirjoituksissa aineiston avaamista ja pyrin nostamaan analyysin edetessä keskeisiä teemoja ja kysymyksiä esille.
Mitä seuraavaksi?
Syksyn ja alkutalven varasin aineiston raakakäsittelylle ja alustavien havaintojen esittelylle konferensseissa/seminaareissa. Lokakuun lopulla kävin esittelemässä tutkimusta Sosiaalipolitiikan päivillä Tampereella ja marraskuun lopulla suuntasin Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran (YHYS) syyskollokvioon Joensuuhun. Sosiaalipolitiikan päivien työryhmässä “Ruokajärjestelmän ja yhteiskuntapolitiikan leikkauspisteet” (pj. Tiina Silvasti ja Ville Tikka) esittelin alustavia tutkimustuloksia, erityisesti toimijuuteen liitettyjä motivaatiotekijöitä ja merkityksiä, ruoan kasvatuksen vaikutuksia ruokasuhteeseen, varautumiseen ja vaikutusmahdollisuuksiin sekä käsityksiä nykyisestä ruokajärjestelmästä ja sen muutostarpeista. Joensuun konferenssissa osallistuin työryhmään “Maintaining and challenging the position of animal- and plant-based foods in food systems” (pj. Mari Niva) esityksellä “Living (with) animals and plants in subsistence farming and CSA in Finland”.
Tutkimukseen osallistujien kanssa kohtaamme seuraavan kerran etäyhteyksillä keskittyen ensimmäisen kenttätyökierroksen perusteella ja yhteisen pohdinnan tuloksena päätettyihin täsmällisempiin teemoihin. Kenttätyöt jatkuvat sitten ensi keväänä uudella kasvukaudella.
Lähteitä:
Hyvärinen, Pieta 2020. Building Upon, Extending Beyond: Small-Scale Food Production Within a Nordic Welfare State. Teoksessa: Eskelinen, Teppo, Hirvilammi, Tuuli & Venäläinen, Juhana (toim.) Enacting Community Economies Within a Welfare State. Colchester: MayFly Books. pp. 71–94. Saatavilla: https://mayflybooks.org/wp-content/uploads/2020/03/ECEWAWS_final_e-book.pdf
Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika 2014. Moniulotteinen etnografia. Ethnos. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/57565/978-952-68509-3-1.pdf?sequence=1&isAllowed=y
McKay, George 2011. Radical gardening: politics, idealism, and rebellion in the garden. Frances Lincoln.